Ninan kisaraportti: Pirkkala Triathlon 17.6.2023

Pirkkala Triathlon sprinttimatka: uinti 750m, pyörä 20km, juoksu 5km.

Kisaa edeltävä yö meni melko levottomasti. Pientä kisajännitystä oli selvästi ilmassa sillä ryhdyin aamulla pumppaamaan pyörän eturenkaaseen ilmaa vain saadakseni sen tyhjennettyä. Pieni kertauskurssi pyöränpumpun käyttöön ei varmaankaan olisi pahitteeksi. Onneksi välinehuoltaja tuli sisältä avukseni ja pumppasi ilmat renkaaseen. Ruoka ei kesähelteillä itselleni oikein maistu, joten kisapäivän aamusyönti oli tavanomaista takkuisempaa.

Ajatus oli olla tuntia ennen starttia kisakeskuksessa ja kotoa sinne ajaa vartissa, joten aamupäivän kotona pyörittyäni sulloin tavarat Ikean kassiin, pyörän auton takakonttiin ja sen jälkeen auton keula kohti Pirkkalan vapaa-aikakeskusta. Auton jätin suosiolla jäähallin pihalle ja talsin loppumatkan pyörää taluttaen. Tiian bongasin kisa-alueelle tullessani ja Eevan löysin vaihtoalueelta. Kisainfon ja geelin jälkeen oli edessä päivän haastavin tehtävä eli märkkäriin survoutuminen. Märkkäri päällä oli tolkuttoman kuuma, olo oli kuin joulukinkulla aattona uunissa. Kävin kastautumassa ennen starttia ja se helpotti tukalaa oloa välittömästi. Lähdön koittaessa menin suosiolla uintiporukan peräpäähän. Itse uintiosuus sujui hyvin, pidin vauhdin tarkoituksella rentona ja Juhan ohjeita noudattaen potkut minimissä. Löysin itselleni sopivan kaistan porukan sivusta vältellen näin suurimmat ruuhkat. Vähäjärvessä suunnistamista helpotti edellisiltana porukalla reitille tehty tutustumisuinti. Loppumatkalla vasen jalkapohja alkoi kramppaamaan, mutta kramppi loppui onneksi ennen uintiosuuden loppua ja pääsin vedestä kohtuudella ylös.

Vaihtoalueella alkoi säheltäminen. Sain märkkärin suht hyvin pois päältä, sukat ja pyöräilykengät jalkaan ja imaisin geelin suuhun, mutta laittaessani numerolappuun kiinnittämääni kuminauhaa vyötärölle, kiskaisin kuminauhaa niin rajusti, että se rikkoi lapun ja pyörittelin kuminauhan samalla varsin ansiokkaasti solmuun. Jep. Sehän meni hyvin. Ja eikun numerolappu väärinpäin, kuminauha ehjiin reikiin ja sitten vain toivoin, että se pysyy. Ensimmäiseen vaihtoon meni kaikkinensa yli kolme minuuttia.

Jännitin etukäteen eniten juurikin vaihtoja ja pyöräosuutta, koska pyöräilyssä olen käytännössä täysi aloittelija. Olin etukäteen käynyt polkemassa kisareittiä, joten ylä- ja alamäet olivat tiedossa. Pyöräosuudella totesin, että aivan kuin olisin polkenut Saimi-mummon kolmivaihteisella Terässiivellä. Porukkaa meni heittämällä ohi. Koska olen pyöräilyssä noviisi, jarrutin myös alamäessä ja pohdin samalla ohiajavia kisaajia, että ristus ne polkee alamäkeenkin lujaa. Positiivista oli, että uskalsin juoda pyöräillessä, mutta geeliä en pystynyt ottamaan. Ensi kerralla sitten. Tullessani toista ja viimeistä kertaa liikenneympyrään, josta piti kääntyä kohti vapaa-aikakeskusta ympyrässä ollut toimitsija huusi minulle, että tästä toiselle kierrokselle. Vastasin hänelle sykkeen hakatessa maksimeilla, että minä olen menossa kotiin…..Jooo, olinhan minä menossa, mutta hieman myöhemmin. Pyöräosuus oli ehdottomasti rankin ja juurisyy löytyy istuimen ja ohjaustangon välistä. Sykkeeni olivat taivaissa ja "pilli vinkui", mutta tytöt ja pojat - meissä kaikissa asuu pieni masokisti, joka syvällä sisimmässään nauttii pahasti olosta. 😉

Vaihtoalueelle tullessa alkoi taas tuttu sähellys. Irrotin jalkani hyvissä ajoin polkimista, mutta jostain täysin käsittämättömästä syystä sain iskettyä vasemman jalan takaisin kiinni lukkopolkimeen ja seuraavaksi tein läheistä tuttavuutta asfaltin kanssa toimitsijan katsellessa touhuani. Gepardinketterästi maasta ylös, kaikki hampaat tallella ja sitten kohti vaihtoa. Tässä vaihdossa sohlasin sitten kengännauhojen kanssa. Kun lopulta sain ne kiinni, huitasin auringon kuumentaman geelin suuhun ja nappasin pienen juomapullon mukaan. 

Kuumuus tuntui vahvimmin juoksuosuudella. Vedessä ja pyörän selässä sitä ei huomaa samalla tavalla kuin soralla edetessä. En ole koskaan oikein tykännyt hellejuoksuista ja siinä Vähäjärveä kiertäessä tsemppasin itseäni ajatuksella, että juoksua on vain viisi kilometriä. Hovikuvaaja Oton kohdalla kuitenkin jaksoin pinnistää jopa jonkinasteisen hymyn kasvoilleni ja sain lopussa jaloistani irti pienen loppukirinkin. 

Ensimmäisen kisan kokemus? Aivan huikea, fiilis taivaissa. Missä voi parantaa? Vähemmän vaihdoissa sohlaamista, lisää pyörätreenejä ja juoksua. Iso kiitos ja kumarrus matkan varrella olleet kannustajat, hovikuvaajat sekä kisassa mukana olleet puhtilaiset. Ja lopuksi: Jaana ja Juha. Lämmin kiitos teille molemmille tähänastisesta valmennuksesta ja saamistani ohjeista. Elämäni ensimmäinen triathlonkisa on nyt suoritettu ja sprintin pohja-aika tehty. Tästä on hyvä jatkaa. Nähdään treeneissä! PS: Pikanauhat ja numerovyö ostettu. Havaittavissa myös pientä pyöräkuumetta. Ei kai tämä ollut välineurheilua, eihän. 😉