Sanna-Maarian kisaraportti IRONMAN KALMAR 2025

Sanna-Maarian täysmatka Kalmar 16.8.2025

Lupauduin hetken mielijohteesta Kalmarin reissulle, vaikka ajattelin, etten ikinä tekisi sellaista. Että niinku täysmatka? Sehän on niitä hulluja varten. Lähdin kuitenkin täpärin ohjelmaan mukaan ja yllättäen se tuntui todella hyvälle. Syksy ja talvi menivät harjoitusten suhteen leppoisasti, laskin että valmentajat olivat keksineet tekemistä noin kymmeneksi tunniksi per viikko. Uintivauhti nousi, pyörä sai kyytiä ihan tosissaan trainerissa ja välillä nauratin perhettä sillä, että toi on ihan hullun näköistä (ja kuuloista). Juoksu talvisäässä on melkein parasta minkä tiedän.

Tuli kesä ja kesän kisat. Olin ilmoittautunut Joroisten puolimatkalle ja siellä käytiin sitten tekemässä kovassa helteessä täysi mahalasku juoksun osalta. Uinti ja pyörä menivät ihan hyvin, mutta pyörän päällä nautituista eväistä huolimatta turposin ihan muodottomaksi ja mietin moneen kertaan juoksuosuuden keskeyttämistä. Varsinainen titaanien taisto +32 asteen helteessä. Itkun kanssa kotio. Ja (jälleen) hetken mielijohteesta päätin tästä viikon päästä osallistua Teiskon sprinttiin, koska mun ilmoittautuminen olikin voimassa, koska viime vuodelta tuli sairastamisen takia DNS. En edes muistanut koko asiaa, mutta vastasin seireenin (sähköpostin) kutsuun myöntävästi. Sama lopputulos, kauhea helle ja mahalasku juoksussa. Ja taas itkun kanssa kotio. Mietin siinä kotia ajaessa, että miten ihmeessä mä olen voinut huijata itseäni näin perusteellisesti, että muka jaksan? Kuka mua nyt huijaa, kun treenit olivat kuitenkin tuntuneet niin hyviltä? Missä ihmeessä nyt mättää? Siinä tuli käytyä läpi matalat ferritiinit, menopaussin oireet ja kirsikkana kakussa kaaduin pyörällä viikkoa ennen Kalmaria niin, että piti käyttää itsensä harsituttamassa lääkärillä. Olispa se harsinut kasaan mun hermotkin…

Näistä lähtökohdista sitten Kalmariin. Tässä kohtaa olin kuitenkin jo jossain mielessä luovuttanut ja ajattelin, että käyn nyt sitten vaan uimassa ja fillaroin sinne asti minne jaksan. Käyn haistelemassa tunnelmaa. Joroisiin tankkasin oikein huolella, mutta koska olin lähdössä Kalmariin vaan uimaan, meni tankkaaminen vain siihen, että join urheilujuomaa ja sitäkin vähän laiskasti. Tällä kombolla varmistin sen, etten turvonnut, sillä tämä kauhea turpoaminen on jotenkin ollut ihan kauhean kummallista. Enkä tajua sitä vieläkään. Uinti menikin leppoisasti, siellä mä juttelin meduusojen kanssa ja yllätyin kellon lukemasta: uinti olikin mennyt paremmin mitä kuvittelin. Olin vielä uinut ylimääräistäkin, sillä jouduin kiertelemään muita kavereita saadakseni paremman uintilinjan ja lopulta olinkin sitten viihtynyt meressä melkein 4.3km:n verran.

Oltiin jo etukäteen sovittu valmentajien kanssa, että vaihdot otetaan ihan rauhassa, sillä mä oon aikaisemmin vaihdoissa nostattanut sykkeet ihan tappiin hätäilemisen takia. Höpöttelin siinä kanssakilpailijoiden kanssa, vaihdoin kamat, kävin pissalla ja rauhallinen vaihto pyörälle. Etukäteen olin ajatellut, että menen pyörän varmasti sitten ihan limiitillä, mutta jälleen tuli yllätys: minähän vain mennä hölömöttelin ja oli helppoa kivaa (niin kuin Valtteri tykkää sanoa). Ainoastaan 160km:n kohdalla alkoi sattumaan varpaisiin aivan hulluna, taisi sukat olla rutussa tai jotain, mutta siinä vaiheessa en todellakaan ajatellut pysähtyä. En ollut nimittäin pysähtynyt kertaakaan koko fillarin aikana, nautin vain menosta. Pyörän aikakin yllätti positiivisesti.

Rauhallinen vaihto juoksuun ja nyt pelotti. Jalat tuntuivatkin hyvältä, mikä yllätti täysin. Itse asiassa se juoksu tuntui pyörän jälkeen tosi nautittavalta. Juoksin kaupungista ulos ja samalla tajusin, että mun kurkkua kuristi jotenkin ihan kummallisesti. Vilkaisu sykemittariin näytti raakoja lukemia: 177-189 eli maksimeilla mentiin. Tällä kertaa oloon oli selkeä syy ja tajusin koko karmeuden sillä sekunnilla. Olin tehnyt valtavan laskuvirheen treenishottien osalta. Mulla oli mukana pyörässä vauhtikarkkeja sekä geelit veteen sekoitettuna ja näiden lisäksi niitä shotteja. Olin jotenkin ihan ihmepäissäni ajatellut, että otan yhden shotin per tunti, koska shotit olivat sopineet pitkissä pyörissä mulle hyvin. Pilkku mutta, olin ottanut niitä shotteja 2, maksimissaan 3 kotimaassa. Ja nyt olin jotenkin ajatellut, että enempi olis parempi. Laskin siinä kävellessäni, että olin ottanut tätä ihme-eliksiiriä yhteensä 7, joten eipä ole ihme, että sellaisen kofeiini-tauriinipommin jälkeen sykkeet eivät laske. Entisenä hoitajana säikähdin ihan tosissani, että olinkohan mä nyt tuhonnut mun munuaiset….ja päädyin huuhtelemaan itseäni pelkällä vedellä joka huoltopisteellä. Join paljon ja tämähän onneksi johti siihen, että ensimmäisen 25km:n aikana jokaikinen bajamaja tuli tarkistettua ja tämänkin jälkeen vähintään joka toinen. Munuaiset siis toimi! Maraton oli sellaista juoksu-kävelyä. Sain laskettua siinä 25km:n kohdalla sykkeet tasolle 145, mutta heti kun yritin edes vähän juosta, ne pomppasi 166-177, että se nyt oli sitten sitä. Otti päähän aivan valtavasti, koska jalkojen puolesta olisin voinut juosta, mutta en sykkeen takia uskaltanut.

Maalisuoralla kuitenkin pään läpi meni sellainen filmirulla. Hämmästelin ihmiskehon jaksamista, että kaikesta huolimatta keho vaan jaksoi ja jaksoi hyvin. Vuosi syöpähoidoista ylitin itkien maalilinjan, tavallisena perheenäitinä, tavallisena aktiiviliikkujana. Jälkikäteen tuli tyhjyys ja hampaankoloon jäi se juoksu. Silti, tai juuri siksi olen yrittänyt tolkuttaa itselleni, että I'm an Ironman (tai Ironmam). Eikä meitä ole montaa. Pitkä matka meni paljon helpommin kuin lyhyemmät. Jäätävä määrä treeniä ja omistautumista takana. Mielettömiä PUHTI-kavereita ja vielä mielettömämmät koutsit. Sekä tietenkin perhe, joka aina vaan jaksaa ymmärtää.